Olen huono kestämään uutisia kuolemasta. Vaikka tuntemattomien ihmisten. Kuten tänään Kari Tapion.

Vietän loppuviikon äidin ja isän luona. Siellä ollaan ihan tavallisesti, mutta usein kotiin päästyä surettaa. Tällä kertaa olen surrut etukäteen, pala nousi kurkkuun sunnuntaina.

Enhän minä Kari Tapioa sure, vaan sitä, että kun tuosta noin vain joku meistä voi kuolla. Yhtäkkiä häntä ei enää ole. Ikinä. Ja sen asian kanssa me kaikki joudumme elämään, kun kuolemaan ei ole kenelläkään meistä valtaa.

Olen nyt surrut erityisesti sitä, että koko aikuisikäni olen pelännyt ja odottanut äidin kuolemaa. Ollut reipas tytär, tukenut ja kuunnellut silloinkin kun en olisi jaksanut. En ole ollut enää äidin lapsi, vaan äidin tsemppari, tuki ja piristäjä. Kuitenkin kaikkein mieluiten olisin halunnut olla se lapsi. Ja minunkin hartain toiveeni olisi, ettei vielä tarvitsisi miettiä äidin kuolemaa näin konkreettisesti. Eikä 21-vuotiaana olisi tarvinut ottaa hoivaajan roolia, ja aikaisemminkin jo.

Mutta tässä sitä ollaan. Ja äitikin on vielä. Mitään takeita ei ole, mutta nyt ei tunnu että tuleva joulu olisi viimeinen. Vaikka luottamus tulevaan onkin usein se suurin virhe, niin luotan vähän silti. Vaikka sieltä sitten tiputaan.

Äiti, kun et kertoisikaan minulle enää ihan kaikkea. Kun et tarvitsisi minua niin paljon. Kun antaisit minunkin suruilleni tilaa. Kun en aina muistuttaisi elämän loppumisesta. Sitten jaksaisin ehkä paremmin luottaa elämään.

Kävelen vaivatta bussipysäkiltä sairaalan ovelle, etsin osaston ja avaan lasioven. Laitan käsiini desinfiointiainetta, tervehdin henkilökuntaa ja etsin oikean huoneen. Koputan ja avaan varovasti suuren, heikosti naksahtavan lastulevyoven.

Menen äidin luo, silitän ja halaan. Annan lehden tai karkkia. Kukkia leikkauksen jälkeisenä päivänä. Kyselen paljon voinnista. En itke vaikka kuulisin mitä. En aio olla lohdutettava, sillä olen täällä lohduttamassa.

Kerron arkisia asioita, iloisia, lasten hauskoja juttuja. En viivy liian pitkään. Joskus käytän äitiä kanttiinissa. Toisinaan olemme päiväsalissa.

Lähtiessä halaan ja toivotan jaksamista. Ja lupaan tulla pian uudestaan.

Olen käynyt sairaalassa paljon. Vien usein lapsenikin. Siinä ei ole mitään pelottavaa eikä mystistä. Sairaat ihmiset haluavat, että joku käy. Se on tärkeää.

Mutta on niitäkin kertoja, kun suljen potilashuoneen oven ja alan itkeä.

On sellaisia käyntejä, että en pysty nousemaan kuin yhdet portaat kerrallaan ja sitten on istuttava ja hengitettävä. Eikä jalkoja saa millään uudestaan liikkeelle.

On paljon kertoja, että en pysty puhumaan asiasta koko päivänä.

Ei ole sanoja.

Katson vain ruutua ja tunnen syvää surua. Suupielet kääntyvät alaspäin, silmät kostuvat. En itke. En jaksa.

Tavallinen luonas, kun puhelin soi. Äidillä ei lähde ääntä. Ensi-avussa, osastolle matkalla. Keuhkot kuvataan veritulppien varalta, selkä magneettikuvataan. Haava on tulehdtunut, uutta pullistumaa epäillään. Vastahan se selkä leikattiin, ei ole edes kahta viikkoa.

Pyöräilin tänään kirpparille. Hengitin raskaasti, räpyttelin kyyneliä. Sanoin itselleni ääneen, ettei äiti kuole tänään.

Silmät ovat pienet ja väsyneet. Niitä kirvelee, luomet painavat liikaa. Ei mikään ihme, on tullut itkettyä. Paljon. En ole oikein osannut lopettaa.

Olin kaksi viikkoa kotona, äidin ja isin luona. Ilma siellä on raskaampaa hengittää. Mutta menee se elämä eteenpäin sielläkin, arki on arkea kaikkialla, olosuhteista huolimatta.

Joka aamu alkoi sillä, että äiti kertoi kuinka yö oli ollut niin huono, kipuja, vessaistuntoja, synkkiä ajatuksia. Kuolemasta puhuttiin vähän väliä, kuulin jatkuvasti tuskailua siitä, että ei tämä elämä ole elämisen arvoista tällaisessa kunnossa. Olin samaa mieltä, mutta en tietenkään sanonut sitä.

En sanonut paljon muutakaan. Koitin vain kuunnella ja olla empaattinen, pitää kädestä, silittää ja tsempata. Se imi minusta kaiken energian, mukana olleen vauvan ja samalla suoritettavien opiskelujen lisäksi.

Nyt olen kotona ja puran tuota kaikkea kiukuttelemalla. Miksi suru on niin vaikea näyttää ja myöntää? On paljon helpompi suuttua, vaikka oikeasti on vaan niin täynnä surua ettei tiedä miten jaksaisi.

Äiti kävi välillä sairaalassa tiputuksessa, kun meinasi kuivua. Vauva täytti puoli vuotta, meidän piti juhlia kahvin ja kääretortun kanssa. Sen sijaan mies vei äidin ensi-apuun tiputukseen kun olin aamupäivän kuunnellut äidin tuskaa ja toivottomuutta. Ja sitten minä poljin luennoille itku kurkussa. Mutta surua en näyttänyt, olin reipas.

Kun voisi tehdä jotain. Raivostuttaa, kun ei voi auttaa. Kun äiti on nälissään, mutta ei voi syödäkään, tahtoisin huutaa! Antaisin kaikki omat ruokani. Mutta ei se auttaisi mitään.

Olisin niin arvostanut, jos mies huomaisi kuinka raskasta tämä on minulle. Olisin ollut kiitollinen, jos hän ei olisi alkanut valittaa muuttuneista suunnitelmista.

Niistä, jotka oli pakko muuttaa äidin tilanteen vuoksi.

Kiva, että jollain on varaa olla itsekäs ja ajatella omaa epämukavuutta. Kun toiset miettivät kuolemaa.

Mies sanoi tänään, että ei tämä minulle helppoa ole. Että taas mennään tätä samaa vuoristorataa, nyt se taas alkaa. En vastannut, mutta tuntui hyvältä että hän edes huomasi.

Tänään ei ole maistunut ruoka ja olo on niin hällä väliä kuin olla ja voi. En muistanutkaan, kuinka nopeasti voimat lähtevät. En jaksaisi mitään, kädet ja jalat ovat aivan voimattomia. En jaksa kantaa lapsia, annan vauvan miehen syliin kun tuntuu, että kädet pettävät alta.

Henkistä taistoa en varsinkaan jaksa käydä. Ja pieni uhmaikäinen esikoiseni haastaa siinä suhteessa koko ajan. Hän tappelee vastaan kun pitäisi lähteä puistoista, tulla sisälle, syödä puuroa, käydä nukkumaan... lista on loputon. Annoin iltapalaksi täysjyvämuroja ja mehukeittoa, kun puuro ei maistunut. Sitä ennen huusin ja karjuin, kun yhtä huutoa ollut ilta kruunautui siihen koskemattomaan iltapuuroon ja kiljuvaan mukulaan. Pyysin huutoani anteeksi ja annoin neidin syödä sitä mikä maistui. Äiti ei nyt jaksa vääntää.

Hampaatkin jätin pesemättä, en jaksanut taistella enempää tälle iltaa.

Kun voisin kertoa tytölleni, miksi äiti on surulinen. Kunpa hän ymmäräisi, miksi äiti pyyhkii kyyneliä hiekkalaatikon laidalla tai miksi äidillä on entistä huonommat hermot.  Kun katselen kaunista alkukesän luontoa kesäillan alkaessa laskea varjojaan ja mietin, miten voi olla näin kaunista, vaikka ajatukset ovat niin synkkiä. Niin kun tyttöni sillä hetkellä pöristelee autollaan läpi hiekkalaatikon ja vaatii äitiä tekemään taas hiekasta uudet portaat, olen pelkästään iloinen ettei hän ymmärrä maailman murheita. Vielä.

Pesen hanpaita ja itken. Nojaan lavuaariin ja huudan äänettömästi. Lapsia ei saa herättää.

Kun aikaa on muutenkin niin vähän, kun äiti ei tule elämään vanhukseksi, niin miksi sitten pitää kiduttaa? Miksi pitää kärsiä näin.

Kun äiti ei kuitenkaan enää koskaan voi nukkua kuin pieniä pätkiä sairautensa takia. Ei syödä enää koskaan normaalisti. Ei viettää yhtäkään päivää ilman kipuja. Niin miksi vielä tämäkin? Minkä takia nyt menee sitten selkäkin, joka on pakko leikata kun muuten äiti halvaantuu. Ja leikkaus taas... kun jo viimeksi äidille sanottiin, ettei häntä voi enää leikata. Riskit ovat liian suuria.

Miksi helvetissä minun äidin elämä on näin hirveää. Kun joku osaisi kertoa. Tai ei tarvitsisi edes kertoa, kun auttaisi vain.

Taas. Tervetuloa huoli, pelko ja suru.

Taas. Istun yksin olohuoneessa keskellä yötä. Olisi järkevämpää nukkua, vauva herättää miljoona kertaa yössä joka tapauksessa, pitäisi nukkua ne pienet pätkät mitkä voi. Mutta tässä ei ole järjellä sijaa, nyt tuntuu siltä ettei voi nukkua. Ei voi lakata ajattelemasta äitiä. En osaa työntää pelkoa pois. En saa henkeä.

Äiti leikataan jälleen. Nyt on selän vuoro, muuten äiti halvaantuu. Mutta kun on se suuri veritulppariski. Ja kaikki muutkin riskit. Ja sitten vielä se äidin huono tuuri, kaikki menee aina pieleen.

Pelkään niin että kaikki hidastuu. Olen niin varma, että tästä ei nyt voi selvitä.

Aivan varmasti äiti nyt kuolee. Jotain menee pahasti pieleen.

Ei nyt, ei ei ei. Ei vielä!

Mietin usein, miksi tämä järjetön kuolemanpelko on asettunut minuun taloksi. Miten voisin pärjätä sille? Miksi se ei jätä minua rauhaan?

Inhoan sitä, että mietin kuolemaa niin paljon. Onko typerämpää kuin pelätä sitä, mikä tulee kyllä joka tapauksessa tapahtumaan. Mutta toisaalta, miten sitä sitten voi olla pelkäämättäkään.

Kun itkin eilen miehelle pelkojani, tajusin taas miksi pelkään niin paljon. Pelkään, että minulta viedään kaikki koska olen niin onnellinen ja haluan niin vimmatusti elää. Minulla on kaikki mitä toivoa saattaa, minulla on niin paljon rakkaita ettei mitään puutu. Haluan nähdä yhtä sun toista, mutta etenkin haluan olla olemassa lapsilleni. Haluan olla heille turva ja tuki, äiti johon voi aina nojata. En kestä ajatusta, että joutuisin heidät hylkäämään.

Mutta miksi minä pelkään omaa kuolemaa, vaikka minun äitini on se joka tässä on kuolemassa? 

Miksipä en. Suren niin monta asiaa, sitäkin että miltä äidistä tuntuu jättää omat lapset, omat pienet ja ehkä syntymättömät lapsenlapset. Menen äidin pään sisään ja voin tuntea sen surun. Se on kaikkein synkin ajatus tässä koko mielen kaaoksessa. Miten voi irrottaa otteen lapsistaan? Miten sen pystyy hyväksymään.

Tästähän ei ole pitkä matka siihen, että en tahdo luopua omista lapsistani. En tahdo jättää elämääni, rakastan sitä. Rakastan miestäni yli kaiken, hän on lasten jälkeen minulle maailman tärkein ihminen.

Suren myös muiden kuin itseni puolesta. Omien lasteni. Isin puolesta. Veljen lasten, joille mummo on ehkä rakkain ihminen, koska heidän vanhemmat eivät taidoillaan loista. Siskon lasten, joille mummo on myös hyvin läheinen. Ja suren itseni puolesta. Kun äiti viedään, tuntuu, että viedään koko lapsuudenkoti. Kaikki se mistä minä tulin, missä minä kasvoin ja missä minun oli turvallinen ja hyvä olla. Olen sitten ihan yksin, kukaan ei enää kanna huolta minusta. Koko lopun ikäni olen ilman äitiä.

Kuolemanpelko on siitä kamala pelko, että se tulee kyllä tapahtumaan. Sen jokainen tietää. Sitä ei voi hallita eikä estää. Sen edessä ei kysytä, että haluatko lähteä. Ihminen vain viedään ja sillä selvä. Vastaan ei ole panemista, vaikka olisi miten monta syytä jäädä.

Olen taas niin kyllästynyt tähän kuolemaan ja sen ajatteluun. En jaksa äidin sairautta, en puhu siitä enkä edes ajattele. Toivon, että äiti ei soittelisi. Ei ainakaan pitkiä puheluija. Onneksi niin on ollutkin ja minähän en kysy. En halua tietää, haluan lomailla siitä kauheudesta. Kumpa tämä loma kestäisi kauan, mutta tiedän, ettei se ikinä kestä.

Öisin kun herään ja etsin ison mahani kanssa uutta asentoa, alan yhtäkkiä pelätä. Pelkään omaa kuolemaani niin, etten meinaa henkeä saada. En halua jättää pikkuisiani, enkä miestäni, mutta en varsinkaan pieniä lapsiani! Se ajatus salpaa hengen, en pysty nukkumaan. Koitan ajatella järjellä, miettiä muita asioita. Mutta sydän hakkaa ja uni pakenee. Entä jos kuolen vauva mahassani? Otan miestä kädestä, enhän voi kuolla jos joku koskettaa minua. Mutta ei se auta. Tekisi mieli herättää mies ja pyytää sitä taas lupaamaan, etten kuole. Mutta en kehtaa, sitten mieskään ei saa enää unta.

Kerroin miehelle aamulla yöllisestä kauhusta ja hän muisti, että edellisessä raskaudessa minulla oli ihan sama pelko aina öisin. Ehkä tämä siis menee ohi? Ehkä tämä kuuluu olla näin. Ehkä tämä liittyy jotenkin elämään kohdussani, pelkoon hänenkin puolestaan.