Viime kevät oli odottamisen aikaa. Kuinka kauan äiti jaksaa? Onko äiti elossa vielä syntymäpäivänäni? Puhelin soi usein ja äidin ääni oli niin surullinen, heikko, synkkä. Joskus myös isän.

Tämän kevään piti olla valoisampi. Onko se?

Äidillä on todettu lisää ongelmia, aivoista löytyi paljon valkoisia pisteitä. MS-tautia epäillään. Kohta tulee lisää kokeita, ehkä sitten selviää mikä on uusimman sairauden nimi. Vaikka onko sillä jotain väliä? Aiko loppuu kuitenkin kesken, oli uusi tauti mikä hyvänsä. Ja sitä seuraava.

Puhelimessa äiti on taas surullinen. Enää ei puhuta sairaudesta juurikaan eikä sanaakaan kuolemasta. Silti se on läsnä jokaisessa hitaasti lausutussa sanassa, jokaisessa hiukan surumielisessä tervehdyksessa. 

Suru on taas niin arkea, ettei sitä edes huomaa. Välillä unohtaa. Aina en muista edes pelätä. Kunnes olen vähän aikaa yksin.

Kuuntelen taas tätä levyä, joka äiti rakastaa. Koitan olla itkemättä. En jaksaisi selittää miehelle, miksi olen itkenyt. En halua nähdä oman suruni heijastuvan hänen osaanottavasta katseestaan.