En oikeastaan ajatellut, että äiti on olemassa enää vuonna 2009. Kuvittelin, että kaikki menee niin nopeasti. Mutta en varmasti ollut ainut, tuskin sairaalan henkilökuntakaan syksyllä uskoi äidin enää edes kotiin pääsevän.

Ja miten hyvin äidin asiat nyt kuitenkin ovat. Yhtäkkiä.

Ja nyt minä olen vihainen, surullinen ja ehkä hiukan huomiohakuinenkin. Tai haluaisin vain puhua, kaipaan jotain joka jaksaisi kuunnella. Kysyin uutena vuotena miehen perheenjäseniltä, millainen heidän vuotensa oli. Kysyin myös, mitä he toivovat uudelta vuodelta.
Mutta kukaan ei kysynyt minulta mitään. Olisin halunnut vastata, mutta en viitsinyt kaataa surullisia juttujani iloisten ihmisten niskaan..

Olisin sanonut, että viime vuosi oli vaikea. Kuinka absuria oli viettää ensimmäistä vuotta äitinä ja uskoa koko ajan viettävänsä samalla viimeistä vuotta oman äitinsä lapsena.Tein koko vuoden surutyötä, yritin oppia luopumaan äidistä. Oman perheeni jälkeen minulle tärkeimmästä ihmisestä oli tulemassa tuhkaa ja se täytyi jotenkin oppia hyväksymään.

Kukaan ei tietenkään olisi edes tiennyt mitä se sellainen vaatii. Puheenaihetta olisi vaihdettu pian.

Olisin myös halunnut sanoa, mitä minä toivon uuelta vuodelta. Kaikkein eniten toivon, ettei äidin kunto romahtaisi. Että äiti saisi olla siinä kunnossa kuin on nyt, se olisi aivan mahtavaa. Epätodellista. Tuntuu suuruudenhullulta edes toivoa sellaista.

Toivoisin myös toista lasta. Mutta ihan kaikkein eniten toivoisin, että saisin vielä pitää äidin koko tämän vuoden.