Kyllä minä sitten kuitenkin sopeutuduin aika nopeasti siihen, että äiti oli parempana. Että äiti voi ihan hyvin. Kun epäusko väistyi, se tuntui hyvätä. Tai oikeastaan se ei tuntunut miltään. Ei ollut huolta eikä surua, oli vain äiti. Aika tavallinen äiti ja mummo.

Mutta niinhän se meni, kuten jo etukäteen tiesin. Heti kun siihen tottui, se alkoi loppua. Tänään meillä oli äidin kanssa ihan tavallinen puhelu. Sellainen, joita puhutaan monta kertaa viikossa. Vaihdettiin lapsen kuulumiset ja minunkin. Oltiin niin kuin tavalliset ihmiset ovat, ei kohtuutonta valitusta vaivoista, ei puhetta sairaudesta.

Sitten minä kysyin sen, mitä en ole halunnut kysyä. "Miten ne sinun verikoetulokset?". Kyllähän minä tiesin, olen kuullut sen sivulauseista jo jonkin aikaa. En vain ole halunnut tietää enempää. En ole jaksanut vielä aloittaa surua alusta. En ihan vielä, en näin pian.

Verikokeet rajamailla. Mutta kivut ovat palanneet. Ei enää voi syödä ilman kipuja ja tuntien vessaistuntoja. Suoli menee tukkoon, se vähäinen pieni pala mitä sitä vielä on jäljellä. Se, joka viimeksi syksyllä leikattiin tiukasta mytystä, jonka läpi ei ollut vuoteen mennyt enää kuin nesteet, jos nekään.

Se alkaa taas ja nyt viimeistä kertaa. Tiedän sen, olen koko ajan tiennytkin. Hyvä kausi leikkauksen jälkeen oli vain hengähdystauko, laina-aikaa. Niin kuin se on aina ennenkin ollut, kestää vain hetken, kun kaikki ongelmat palaavat. Ja aina tulee jotain lisää.

Nyt äiti sanoi, ettei hän mene enää leikkaukseen. Edellinen oli viimeinen, se on päätetty. Niinhän äiti sanoi aikaisemminkin, mutta isän takia hän vielä meni. Yhden kerran. Ei enempää.

Möykky palasi kurkkuun, verho silmien eteen. Minä osaan tämän, minä tunnen tämän olon kuin itseni. Tämähän minulle kuuluu, kivun, masennuksen, kuoleman läsnäolo. Ne minä tunnen.

Bussissa nieleskelin itkua ja räpyttelin silmiäni. En ole sanonut miehelle mitään, en jaksa. Pelkään elämää, pelkään kuolemaa. Pelkään äidin tulevia kipuja, viimeisiä asioita.

En halua puhua kenellekään. Kukaan ei ymmärrä, kuulen vain latteuksia. Tai voivottelua, se on melkein pahempaa. Kurkkua kuristaa, elämä näyttäytyy mustana.