Kauas se vie
Tuo ruusuinen tie
Joka yhdessä maahan muurattiin

Teimme tien päähän talon niin sievän
Joka yhdessä yössä maalattiin
Johon yritin tehdä kotini

Anna mun mennä
Mä oven avaan
En henkeä saa
Anna mun mennä
En tänne kuulukaan
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Ymmärrän jos
En anteeksi saa
Mut en tässä voi olla kauempaa

Meidän ruusuinen tie
Ei kauemmas vie
Liikaa sen piikit pistelee
Nyt luovuttaisin avaimen

Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

(Chisu / Mun koti ei oo täällä)

Olin juuri lopettanut puhelun äidin kanssa. Kuuntelin yllä olevaa laulua ja aloin itkeä kun tajusin, että sanat sopivat myös äidin tilanteeseen, vaikka laulu kertookin muista asioista. Mutta lauluissa on se ihana asia, että sanat sopivat usein moneen eri tilanteeseen, jokaisen omaan elämään.
Laulusta tulee mieleen äidin ja isän elämä. Vain parikymmentä vuotta sitten äiti ja isi alkoivat rakentaa ihan omaa taloa. Valkoista omakotitaloa, johon muutti kolme lasta, koira ja kissa. Ja nyt äidin pitää jo lähteä, isi jää kahdestaan koiran kanssa taloon, joka niin vähän aikaa sitten yhdessä tehtiin. Jossa me kaikki lapset kasvettiin. Eihän isin pitänyt jäädä taloon yksin ennen kuin on edes eläkkeellä päässyt. Yhdessähän äidin ja isin piti muuttaa vanhainkotiin, sitten joskus. Mutta ei se menekään nii. Äidin on pakko mennä, sen koti ei ole enää kauaa täällä.

Äiti on joutunut tiputukseen, kotisairaanhoitaja käy joka toinen päivä nesteyttämässä äidin. Vaikka äiti on niin vakavasti sairas ja ollut todella huonona pitkään, vasta nyt hän on vuoteen omana. Vielä muutama viikko sitten äiti kävi koiran kanssa kävelyllä joka päivä, teki isille ruuan, shoppaili, hoiti lapsenlapsia. Koitti elää niin normaalisti kuin pystyi, vaikka töihin ei ole enää vuosiin kyennyt.
Mutta nyt äiti ei jaksa enää nousta juurikaan ylös. Sillä ei ole enää muuta kuin terapiassa ja sairaalassa käynnit. Äiti ei jaksa tehdä edes isille ruokaa, se mistä äiti on aina niin mielellään huolehtinut vaikka isä ei sitä koskaan vaatinutkaa. Äiti ei jaksa enää sisustaa ja kuinka inoissaan äiti aina osti kotiin uutta ja laittoi kaiken niin sievästi. Joka kerta kun meni käymään, oli jotain uutta. Enää ei ole. Kohta ei ole enää koskaan.

Äiti on ammatiltaan sairaanhoitaja ja tietää aivan liian hyvin, mihin tämä kaikki johtaa. On tiennyt jo kauan, miten hänen oman elämänsä käy. Se tekee tästä niin kamalan vaikean, kumpa äiti ei itse ymmärtäisi! Ei tietäisi, että hän ei näe lastenlasten kasvavan, uusien syntyvän, ei sitä miten elämä omia lapsia kuljettaa. Mutta äiti tietää paremmin kuin kukaan muu meistä.
Tänään äiti sanoi minulle, että tiputuksellahan häntä elossa pidetään. Että näinhän ne vanhuksetkin kuolevat, kuihtuvat pois sitten kun tiputus lopetaan. Voi kun äiti olisi edes vanhus! Varmasti tämän hyväksyisi silloin helpommin.

Tänään tajusin sen, että tiputuksesta äiti ei pääse enää koskaan pois. Äidin elimistö vain kuivuu koko ajan tiputuksesta huolimatta, joten kohta äiti on varmaan tipassa joka päivä.
Ajatuksissani on vain koko ajan, että miksi jo nyt? Aina kun rauhoitun ja pystyn lopettamaan itkemisen, muistan jonkun asian mitä äiti ei koskaan ehdi nähdä tai mietin jotain mikä muistuttaa äidistä sitten kun äiti on poissa. Kuten tyttöni ensimmäinen mekko, jonka äitini hänelle osti.Tai valokuva, jossa pieni tyttöni nukkuu äidin sylissä. Ja hajoan uudestaan.

Minä tarvin äitiä vielä niin kamalasti! Miksi elämä menee näin!

Minä en usko jumaliin, en taivaaseen enkä paratiisiin. Kaikki on tässä ja nyt, muuta ei ole. Joten pahinta mitä minulle voisi sanoa, on "kaikella on jokin tarkoitus, me vain emme aina ymmärrä sitä".
Minun mielestäni tällä ei ole mitään tarkoitusta. Lähelläni on ollut sairauksia ja kuolemaa ennenkin, joten olen jo oppinut elämän ainutlaatuisuuden, arvaamattomuuden ja kiitollisuuden. Äiti ei ole ansainnut tätä sairasteluhelvetti mikä on vienyt sen elämästä viimeiset vuodet ja paljon hetkiä jo ennen sitä. Enemmän tai vähemmän äiti on sairastanut jo yli kolmekymmentä vuotta ja on pian tiensä päässä, sillä vain tiettyyn pisteeseen asti ihmisen elimistö kestää. Ja äiti on vielä niin nuori, vain muutama vuosi sitten me olimme ulkomailla viettämässä äidin viisikymppisiä.
Mutta onneksi äiti uskoo Jumalaan, sillä se varmasti lohduttaa häntä kun kukaan muu ei enää sitä voi tehdä. Mielelläni äidille sen lohdutuksen suon, että me vielä joskus näkisimme, sitten kun äidin on mentävä. Ehkä saan siitä hiukan lohtua itselleni, että äitiä itseään ei kuolema pelota.

Haluan kiittää teitä jotka jätitte kommentin käynnistänne. Tuntuu tärkeältä, että joku ihminen jossain lukee näitä minun ajatuksiani ja ehkä jopa käy halaamassa omaa äitiään, jos on niin onnekas että saa hänet vielä pitää.