En pysty nukkumaan. En vaikka vauva-arki on tähän mennessä kaatanut minut sänkyyn, hyvä kun olen ehtinyt peiton asetella. Nukahdin kyllä tänäkin yönä, mutta kun vauva heräsi ensimmäisen kerran syömään, en ole pystynyt nukkumaan. Siitä on nyt kolme tuntia.

Olen vain itkenyt. Tyyny kastui joka puolelta, siihen piti laittaa pyyhe päälle.
Mies heräsi silittelemään minua, kaivauduin hänen kainaloonsa hetkeksi. Mutta aina kun luulen, että nyt helpottaa ja voin nukahtaa, en pystykään sulkemaan silmiä näkemättä äidin kasvoja. Kuulematta äidin ääntä. Miettimättä niitä lukuisia asioita joita pitää järjestää jos äiti nyt kuolee. Surematta niitä kaikkia mitä äidin mentyä ei enää ole. Puolukkasurvosta, keskusteluja, halauksia, äidin huolehtimista, puheluita, maailman parasta ruokaa jota ei enää ikinä tee kukaan. Äidin käsiä, äidin lohduttavaa ääntä. Mihin ne menevät? Kuka ne vie minulta pois? Ja miksi? Miksen minä saa pitää äitiä?

Suren jo isääkin. Isi jää aivan yksin eikä se osaa edes puhua.

Nyt se on alkanut. Suruaika. Miksi se alkaa jo nyt, miten minä voin sen piilottaa äidiltä?
Viikon päästä mennään äidin ja isin luona käymään, mutta en tiedä miten minä pysyn kasassa. Haluaisin vain takertua äitiin kiinni enkä lähteä takaisin ollenkaan. Maata äidin vieressä ja puristaa niin lujaa, ettei siitä otteesta voi lähteä. Ettei siitä voi kuolla.