Mies sanoi tänään, että ei tämä minulle helppoa ole. Että taas mennään tätä samaa vuoristorataa, nyt se taas alkaa. En vastannut, mutta tuntui hyvältä että hän edes huomasi.

Tänään ei ole maistunut ruoka ja olo on niin hällä väliä kuin olla ja voi. En muistanutkaan, kuinka nopeasti voimat lähtevät. En jaksaisi mitään, kädet ja jalat ovat aivan voimattomia. En jaksa kantaa lapsia, annan vauvan miehen syliin kun tuntuu, että kädet pettävät alta.

Henkistä taistoa en varsinkaan jaksa käydä. Ja pieni uhmaikäinen esikoiseni haastaa siinä suhteessa koko ajan. Hän tappelee vastaan kun pitäisi lähteä puistoista, tulla sisälle, syödä puuroa, käydä nukkumaan... lista on loputon. Annoin iltapalaksi täysjyvämuroja ja mehukeittoa, kun puuro ei maistunut. Sitä ennen huusin ja karjuin, kun yhtä huutoa ollut ilta kruunautui siihen koskemattomaan iltapuuroon ja kiljuvaan mukulaan. Pyysin huutoani anteeksi ja annoin neidin syödä sitä mikä maistui. Äiti ei nyt jaksa vääntää.

Hampaatkin jätin pesemättä, en jaksanut taistella enempää tälle iltaa.

Kun voisin kertoa tytölleni, miksi äiti on surulinen. Kunpa hän ymmäräisi, miksi äiti pyyhkii kyyneliä hiekkalaatikon laidalla tai miksi äidillä on entistä huonommat hermot.  Kun katselen kaunista alkukesän luontoa kesäillan alkaessa laskea varjojaan ja mietin, miten voi olla näin kaunista, vaikka ajatukset ovat niin synkkiä. Niin kun tyttöni sillä hetkellä pöristelee autollaan läpi hiekkalaatikon ja vaatii äitiä tekemään taas hiekasta uudet portaat, olen pelkästään iloinen ettei hän ymmärrä maailman murheita. Vielä.