En tiedä näinkö unta vai heräilinkö, mutta aamun ensimmäinen ajatus oli valtava ahdistus. Suru. Pelko. Kuolema.

Tuntuu, että kuljemme kaikki kehää äidin sairauden kanssa. Samat vaiheet tulevat aina uudestaan ja uudestaan. Nyt on menossa se vaihe, että äiti istuu taas joka yö vessassa ja hakkaa suolenpätkäänsä, jotta tukos hellittäisi. Joka ikinen yö, tunteja putkeen. Kivut ovat kovia ja kipukouuristuksiakin tulee. Se on aivan sietämätön ajatus, en tiedä mitä teen ajatusteni kanssa, jotka lipuvat mukaan siihen epätoivoon ja kipuun.

Äiti hakee taas lääkäreiltä ja muilta apua, vaikka mitään apuahan ei ole. Voi vain leikata, enkä tiedä alkaa äiti siihen enää koskaan. Jos ei ala, kidutus jatkuu. Jos alkaa, kidutus jatkuu. Seuraavaksi äidin on pakko vähentää syömistä, sitten se loppuu lähes kokonaan. Olo heikkenee, kivut ei katoa. Oravanpyörä pyörii, pois ei voi hypätä.

Pelkään taas niin paljon. Mitä järkeä tässä elämässä on, kun kuolema vaanii koko ajan vieressä? Kohta tää on ohi, mitä väliä on millään? Miksi tehdä lapsia, miksi rakastaa, kun pitää kuitenkin ihan kohta luopua.

En jaksa puhua kenellekään. Mitä kauemmin tämä on jatkunut, sitä vähemmän huvittaa puhua. Kaikki on jo sanottu, monta kertaa. Eikä olo helpotu yhtään.