Puhuin tänään äidin kanssa puhelimessa. Niin kuin lähes joka päivä nykyään teen. Mietin koko ajan sitä päivää kun ei ole enää äitiä kenelle soittaa. Mietin ihan jatkuvasti, vaikka en vielä tahtoisi.

Meille syntyi viime kuussa tyttö. Kolmen viikon iässä hän sai yhdeksi nimekseen äidin nimen. En tiedä ehtiikö tyttö koskaan muistamaan minun äitiä, mutta ainakin hänellä on mummoltaan muistona nimi. Muuta en voi antaa. En vaikka kuinka tahtoisin.

Kuuntelen levyä, jota äiti soitti sinä kesänä kun oli meidän häät. Ja aina kun kuuntelen tätä, näen surullisen äidin kuuntelemassa näitä samoja sanoja. Sanoja toivosta, masennuksesta, kuolemasta. Se käy niin kipeää, ajatukset siitä että äiti tajuaa tämän kaiken. Tajuaa mistä sen pitää luopua ja kuinka se elää viimeiset hetkensä.

Äidin vointi on mennyt taas huonompaan viimeisten viikkojen aikana. Välillä näytti jo hetken valoisammalta, niinä päivinä minäkin jaksoin taas elää lähes normaalisti. Mutta nopeasti tuli entistäkin huonompia uutisia. Puhelimessa äidin ääntä tuskin kuulee. Tänään äiti sanoi sen, mitä aina pelkään kuulla. \" En minä tämmöisenä jaksa kauaa\". Kyllä minä tiedän. Kyllä minä ymmärrän. Mutta eihän se voi mennä niin! Keneltä minä sitten kysyn missä iässä opin kävelemään, miten tehdään lappapuuroa tai miten villavaatteet pestään. Kenelle minä olen sitten lapsi? Kuka huolehtii minusta, jos ei äiti?

Äiti älä mene vielä. Älä jätä minua.