Kävelen vaivatta bussipysäkiltä sairaalan ovelle, etsin osaston ja avaan lasioven. Laitan käsiini desinfiointiainetta, tervehdin henkilökuntaa ja etsin oikean huoneen. Koputan ja avaan varovasti suuren, heikosti naksahtavan lastulevyoven.

Menen äidin luo, silitän ja halaan. Annan lehden tai karkkia. Kukkia leikkauksen jälkeisenä päivänä. Kyselen paljon voinnista. En itke vaikka kuulisin mitä. En aio olla lohdutettava, sillä olen täällä lohduttamassa.

Kerron arkisia asioita, iloisia, lasten hauskoja juttuja. En viivy liian pitkään. Joskus käytän äitiä kanttiinissa. Toisinaan olemme päiväsalissa.

Lähtiessä halaan ja toivotan jaksamista. Ja lupaan tulla pian uudestaan.

Olen käynyt sairaalassa paljon. Vien usein lapsenikin. Siinä ei ole mitään pelottavaa eikä mystistä. Sairaat ihmiset haluavat, että joku käy. Se on tärkeää.

Mutta on niitäkin kertoja, kun suljen potilashuoneen oven ja alan itkeä.

On sellaisia käyntejä, että en pysty nousemaan kuin yhdet portaat kerrallaan ja sitten on istuttava ja hengitettävä. Eikä jalkoja saa millään uudestaan liikkeelle.

On paljon kertoja, että en pysty puhumaan asiasta koko päivänä.