Silmät ovat pienet ja väsyneet. Niitä kirvelee, luomet painavat liikaa. Ei mikään ihme, on tullut itkettyä. Paljon. En ole oikein osannut lopettaa.

Olin kaksi viikkoa kotona, äidin ja isin luona. Ilma siellä on raskaampaa hengittää. Mutta menee se elämä eteenpäin sielläkin, arki on arkea kaikkialla, olosuhteista huolimatta.

Joka aamu alkoi sillä, että äiti kertoi kuinka yö oli ollut niin huono, kipuja, vessaistuntoja, synkkiä ajatuksia. Kuolemasta puhuttiin vähän väliä, kuulin jatkuvasti tuskailua siitä, että ei tämä elämä ole elämisen arvoista tällaisessa kunnossa. Olin samaa mieltä, mutta en tietenkään sanonut sitä.

En sanonut paljon muutakaan. Koitin vain kuunnella ja olla empaattinen, pitää kädestä, silittää ja tsempata. Se imi minusta kaiken energian, mukana olleen vauvan ja samalla suoritettavien opiskelujen lisäksi.

Nyt olen kotona ja puran tuota kaikkea kiukuttelemalla. Miksi suru on niin vaikea näyttää ja myöntää? On paljon helpompi suuttua, vaikka oikeasti on vaan niin täynnä surua ettei tiedä miten jaksaisi.

Äiti kävi välillä sairaalassa tiputuksessa, kun meinasi kuivua. Vauva täytti puoli vuotta, meidän piti juhlia kahvin ja kääretortun kanssa. Sen sijaan mies vei äidin ensi-apuun tiputukseen kun olin aamupäivän kuunnellut äidin tuskaa ja toivottomuutta. Ja sitten minä poljin luennoille itku kurkussa. Mutta surua en näyttänyt, olin reipas.

Kun voisi tehdä jotain. Raivostuttaa, kun ei voi auttaa. Kun äiti on nälissään, mutta ei voi syödäkään, tahtoisin huutaa! Antaisin kaikki omat ruokani. Mutta ei se auttaisi mitään.