Olin tänään erittäin mielenkiintoisella luennolla, jossa ammattiauttaja puhui vakavista kriiseistä, surusta, traumoista. Välillä piti tuijottaa paperia, ettei vedet alkaisi valua silmistä.

Haluan vielä joskus ammattiauttajaksi. Teen asian eteen koko ajan töitä ja ehkä vielä joskus olen sillä puolen pöytää. Se on unelmani.

Mieleeni jäi sivulauseessa todettu seikka, että ammattiauttajalla ei varsinkaan saa olla käsittelemätöntä traumaa. Silloin auttaja ei pysty auttamaan henkilöä, jolla samankaltaisen trauman takia tulee hakemaan apua. Silloin on vaara, että traumat sekoittuu, kuka auttaakaan ketä?

Siihen mennessä minun on saavata tolkku tähän kaiken nielevään kuolemanpelkooni. Ja minun on selvittävä tästä surusta. Mutta kuinka voin lakata suremasta, jos tämä kaikki on jatkuvasti läsnä?