Minulla on valokuva naistenpäivältä, jossa on sukupolveni elossa olevat naiset. Mummo 75, äiti 52, minä 25 ja tyttöni 2kk. Katson kuvaa uudestaan ja uudestaan, kohta kaksi siitä on poissa. Sitten jään vain minä ja tyttöni. Minä olen lapselleni sukuni vanhin nainen, minä olen se joka seuraavaksi lähtee.

Äidillä on kotona tiputus joka ikinen päivä. Silti se tekee ja touhuaa, pitää ommella verhoja, tehdä ruokaa. Tippateline on kohlinut huonekalut lommoille, kun äiti sen kanssa menee ympäri asuntoa. Äiti puhuu kuolemasta, oli sanonut isälle että ottaa sitte uuden naisen kun äiti on poissa. Isä ei halunnut kuunnella moista. Minulle sanoi, että miksi hänen täytyy kitua.

Kun on jatkuvasti nälkä, mutta ei voi syödä. Joka päivä on kipuja joihin ei lääkkeet auta. Ei saa rasittaa itseään. Ja kuinka hyvälle kaikki ruoka tuoksuu, mitä ei saa itse syödä.

Tuossa kuvassa äiti on niin laiha ja pieni. Äidin kasvot ovat melkein kadonneet.

Yritän olla reipas, iloita tästä mitä vielä on enkä ajatella kuolemaa. Mutta kun kävelen hiljaisuudessa ja työnnän yksin vaunuja, en saa henkeä. Pian joudun jättämään ikuiset hyvästit äidilleni, miten siitä voi selvitä? Me ei nähdä sitten enää koskaan. Ei ikinä.