En ole kirjoittanut mitään viime syksyn sairaalareissusta, siitä viimeisestä leikkauksesta. Olet sanonut, ettei enempää tule ja uskon sen.

Huomaan, että olen tietoisesti koittanut unohtaa sen. Sitä vaikeampaa paikkaa ei minulla ole vielä montaakaan ollut. Ehkä se yksi puhelu, mikä oli tarkoitettu viimeiseksi, se painii samassa sarjassa.

Minun ei tarvitse edes sulkea silmiäni, kun muistan sen hetken, kun luulin, että kuolit. Olit itkenyt ja huutanut kivusta ja tuskasta. Hoitajat olivat voimattomia ja surullisia. Pidin sinua kädestä ja purin huulta, etten itkisi. Silitin hiuksiasi ja sinä katsoit välillä minua silmiin pohjattoman surullisena. Näinkö tämä päättyy, mietin.

Yhtäkkiä makasit siinä silmät auki, mutta ilman mitään reaktiota. Näytit, kuin nukkuisit silmät auki. Ehdin ajatella, että nyt sinä kuolit. Sanoin pari kertaa "äiti", ennen kuin havahduit. Myöhemmin selvisi, että se oli tajuttomuuskohtaus mitä seurasi sinä iltana vielä syvempi tajuttomuus.

Kivut jatkuivat ja pian sinua vietiin kipupopille, kun osaston keinot loppuivat. Ennen sitä puristit minua kädestä ja kerroit rakastavasi, jos tämä elämä nyt sitten loppuu. Minä koitin vielä rohkaista ja sitten oli lähdettävä, kun sinua vietiin. Laitoin silmät kiinni ja itku tuli heti. Mutta pidin huolen, että sinä et ehtinyt sitä nähdä. Mies talutti minut pois.

Silloin oli ensimmäinen kerta, kun toivoin, että saisit jo kuolla. Mikään ei ole ollut vaikeampaa katsella, kuin se kipu.