Taas. Tervetuloa huoli, pelko ja suru.

Taas. Istun yksin olohuoneessa keskellä yötä. Olisi järkevämpää nukkua, vauva herättää miljoona kertaa yössä joka tapauksessa, pitäisi nukkua ne pienet pätkät mitkä voi. Mutta tässä ei ole järjellä sijaa, nyt tuntuu siltä ettei voi nukkua. Ei voi lakata ajattelemasta äitiä. En osaa työntää pelkoa pois. En saa henkeä.

Äiti leikataan jälleen. Nyt on selän vuoro, muuten äiti halvaantuu. Mutta kun on se suuri veritulppariski. Ja kaikki muutkin riskit. Ja sitten vielä se äidin huono tuuri, kaikki menee aina pieleen.

Pelkään niin että kaikki hidastuu. Olen niin varma, että tästä ei nyt voi selvitä.

Aivan varmasti äiti nyt kuolee. Jotain menee pahasti pieleen.

Ei nyt, ei ei ei. Ei vielä!