Tänään piti suorittaa joulusiivous, kun miehellä on kuun ainoa vapaa viikonloppu ennen joulua. Yksin en enää pysty siivoamaan, maha rajoittaa jo niin paljon. Meidän esikoinen siellä asuu, hänen todennäköisin syntymäpäivä osuu tälle kuukaudelle.

Heräämisestä asti olo oli jollain lailla ahdistava ja surullinen, jotenkin tyhjä. Yleensä tyhjä olo on vaivannut nyt loppuraskauden ajan iltaisin, mutta tänään jo heti kun silmäni avasin. Mikään ei huvittanut vaikka kauan odotettu kahdenkeskinen viikonloppu oli meneillään.
Sain ispiraation vaihtaa olohuoneen järjestyksen ja olemustani uhmaten aloin työntää sohvia ja pöytiä uusiin paikkoihin. Yhtäkkiä huomasin pysähtyneeni kesken huonekalujen siirtämisen nojaamaan sohvaan ja silitämään mahaani, kyyneleet vain valuivat kuullessani laulun sanat:
Mies soitti lempibändiään Dream Theateria ja yhtäkkiä ymmärsin mistä koko päivän paha olo oli johtunut. Pitäisihän minun se jo tietää, etten voi aina onnistua huijaamaan itseäni olemaan ajattelematta äitiä. Eilen puhuin äidistä autossa, tunnustin kuinka monta kertaa päivän aikana olin ajatellut "tätä ei sitten enää voi tehdä kun äiti on poissa". Illalla sängyssä taistelin samoja ajatuksia vastaan, kun en halunnut taas alkaa itkeä itkua, joka ei lopu. Mutta eihän suru tietenkään yön aikana katoa. Se ei katoa enää ikinä, tiedän sen. Jollain tavalla tämä suru tulee kuulumaan aina elämääni, samoihin ajatuksiin äidin kanssa. 

Istahdin lopulta selvittelemään tietokoneen johtoja ja itkin ääneen laulua eteenpäin kuunnellessani. Kenelle äidin henki siirtyy? Voisinko tahdonvoimalla siirtää edes osan siitä omalle lapselleni joka syntyy pian? Siirtyisikö se, jos annan lapselle osan äidin nimestä? 
Äidin henkin siirtyy tietysti kaikkiin meihin jotka äidin tunnemme. Meihin lapsiin ja meidän lapsiin. Mutta minun pikkuiseni, oppiiko se koskaan tuntemaan äitiä? Voi, kunpa joku sen voisi luvata minulle. Äiti on niin ihana mummo neljälle lapsenlapselleen, jaksaa leikkiä, laulaa ja höpöttää paljon enemmän kuin minä ikinä jaksaisin. Äidillä on myös ihmeellinen kärsivällisyys lasten kanssa, sekin minulta siinä mittakaavassa puuttuu. Minä en ikinä voi korvata lapselleni sen mummoa, en luoda niitä muistoja mitä lapset keräävät isovanhemmistaan. Enkä antaa mistään tilalle sitä isovanhempien rakkautta ja huomiota.

Samalla kun suren sitä etten saa pitää äitiä elämässäni, suru moninkertaistuu kun tiedän, etteivät lapseni mitä luultavammin koskaan opi tuntemaan ja muistamaan mummoaan. Toivon, ettei se olisi totta. Mutta tiedän, että niin se tulee menemään. 

Ajatukset haalenivat kun kaijuttimet menivät oikosulkuun ja laulu loppui. Mies tuli katsomaan mitä tapahtui ja löysi minut lattialta itkemästä. Sain vastattua mikä itkettää ja sanomatta mies tiesi, että laulun sanat toivat äidin mieleeni. Oikosulku korjaantui, mutta laulu ei enää jatkunut. Halusin haudata suruni ja jatkaa arkea.
 
Joulusiivous jatkui ja olohuoneesta tuli todella kodikas uuden järjestyksen myötä. Äiti rakastaa sisustamista vähintään yhtä paljon kuin minäkin enkä malta odottaa, että äiti näkee olohuoneen uuden ilmeen. Kukaan muu ei osaa innostua niin paljon kotini sisustuksesta.