Olen toimintakykyvytön. olen masentunut. Olen hillitty. En saa rauhaa ajatuksiltani. En pysty unohtamaan äidin kohtaloa.

Eilen oli äiti taas ostellut kaikkia lapselleni, ihania vaatteita. Ja minulle oli paketissa savujuustoa, leipää ja se ohut suklaalevy jota ei viimeksi kaupasta löytynyt. Olihan se oikeaa suklaata? Oli se, mutta en minä halua äiti enää mitään! Älä osta, älä lähetä paketteja. Ne vaan muistuttavat siitä, mitä ei kohta enää ole.
Jokainen tytön vaate pitää säilyttää. Jokaisen kohdalla mietin, onko äiti vielä elossa kun tämä menee pieneksi? Voinko sitten enää pukea sitä lapselle? Joskus etsin sen varastosta ja itken katkerasti ikävää. Loputonta ikävää, joka on jo alkanut.

Tahdon vain unohtaa. En halua puhua, koska kukaan ei ymmärrä. En jaksa kuulla kliseitä, en nähnä vaivaantuneita kasvoja kun kukaan ei tiedä mitä sanoa. Olen mieluummin hiljaa ajatusteni kanssa, minä en tarvi niille ymmärtäjää. Vaikka joskus niin kipeäasti sitä toivoisinkin.

Haluan olla rauhassa. Haluan huomiota. En halua että kukaan kysyy vointiani, mutta silti haluaisin sääliä. Vihaan sääliä.
Olen hukassa. En tiedä mitä haluan. En tiedä miten jaksan.