Pitkästä aikaa täällä. En ole tarvinnut tätä blogia pariin vuoteen. Nyt taidan taas tarvita.

Viimeiset viikot ovat menneet tasaisen tai välillä epätasaisen ahdistuksen vallassa. Tunne on lähinnä sellainen, ettei saa kunnolla henkeä. Hengitys on pinnallista, ei syvää. Kaiken arkisen takana on koko ajan se tunne: huoli, ahdistus, suru, kiukku, epätoivo, väsyminen. Ja arki vain pyörii, tottakai. Pakkohan se on. Onneksi.

Mietin, miksi en ole kirjoittanut pariin vuoteen. Me olemme saaneet kolmannen lapsen, arkemme on melkoista menoa nykyään. En ehdi enää niin pajlon ajatella tai ehdin ehkä, mutta vilkas arki vie nopeammin ajatukset muualle. Ja yksi iso syy on se, ettei äitiä ole leikattu tänä aikana. Aina ennen leikkauksia äidillä on hyvin vaikeaa, olo on mahdoton sietää. Ja leikkaukset menee melkein aina pieleen ja niistä seuraa paljon lisää kipua, pelkoa ja sitten pitkä ja raskas toipuminen. Jonkinlainen toipuminen, ei enää koskaan ennalleen. Ja ehkä se yksi syy on vielä sekin, että olen jo niin kamalan tottunut tähän, ettei ole ollut tarvetta erikseen purkaa näitä ajatuksia. Kaikki ajatukset ovat niin tuttuja, kaikki synkätkin, ne etenkin. Ettei niistä jaksa jauhaa edes itselleen sen enempää kuin on pakko.

Mutta tilanne on vähän muuttunut tämän vuoden alusta, kun äidin vointi on vaan koko ajan huono. Ei ole leikkausta tulossa, vaan äiti kuivuu. Tiputus ei auta, kalium ei auta. Välillä hetkeksi nousee, mutta tippuu heti. Näin ei ole ennen ollut, aina ennen tiputus on tuonut voimat takaisin. Ei enää.

Väkisinkin mieleen tulee, että onkohan tämä nyt sitten tässä. Nyt on ehkä saavutettu se piste, ettei äidin elimistö enää jaksa. Toki on pieni toivo, että jotain on vialla jonka voisi vielä korjata jos se vika vain löydettäisiin. Kun munuaisissa on häikkää jota ei tutkita kunnolla, että voisiko syy löytyä sitä kautta. Mutta päällimmäisneä on olo, että ehkä tämä on nyt se lopun alku, mitä on odotettu jo kauan.

Pahinta kuitenkin on se, että äiti on aivan henkisesti romahtanut. Minun vahva äitini, joka on aina päässyt sieltä sängynpohjalta ylös. Mutta ei pääse enää. Ei fyysisesti eikä henkisesti. Hän ei voi edes puhua puhelimessa, jaksaa vain kirjoittaa viestejä. Isin kanssa täytyy puhelut hoitaa. Ja isi ei ole kovin monisanainen. Mutta huolissaan on myös hän, kovasti.

Tässä kahden vuoden aikana on tapahtunut jotain minussa. En pelkää enää niin paljon kuolemaa tai en ajattele sitä enää niin paljon. Tästä on myös kiittäminen äitiä. joka on alkanut säästämään minua vähän. Ei ole enää kertonut niin paljon ajatuksistaan, kuolemasta jne. Vaan on keskittynyt enemmän meidän kuulumisiin, lapsiin ja tavallisiin juttuihin. Se on auttanut minuakin peloissani ja kuolema-ajatuksissa. Mutta sen lisäksi olen jotenkin ehkä kasvanut aikuiseksi taas enemmän. Olen alkanut hyväksyä tämän, olen jo aika sinut myös sen ajatuksen kanssa että tulen hautaamaan äitini lähivuosina. Pystyn sen kirjoittamaan ilman kyyneliä. Pala on kyllä kurkussa, mutta se ei kurista.

Voin hyväksyä sen, että minä sain tällaisen äidin. Ihan parhaan, mutta äitini kohtalo oli sairastua näin vakavasti ja minun kohtalo oli joutua huolehtimaan hänestä paljon ja luopua monesta asiasta, Näin se vain on. En ole katkera enää. Olen iloinen, että olen saanut näin monta vuotta, en olisi esimerkiksi viisi vuotta sitten uskonut että äiti on vielä elossa.

Mutta se mitä en voi koskaan hyväksyä, on äidin kärsimykset. Lähden isompien lasten kanssa äitiä katsomaan ylihuomenna ja se ahdistaa. On vaikea matkata lapsuudenkotiin ja nähdä äiti henkisesti ja fyysisesti romahtaneena. Etenkin henkisesti. On vaikea peittää oma suru ja huoli ja olla tukena. Istua viereen ja kestää äidin kyyneleet, sekavat sanat, ehkä halu luovuttaa. Ja pysyä itse rauhallisena, keksiä lohduttavia sanoja toivottomaan tilanteeseen. Mutta onneksi lapset tulevat mukaan, sillä se on ainoa asia joka äitiä piristää. Enkä tietenkään annan lasten nähdä mummon romahtamista, tiedän että äiti tsemppaa sen verran, että lapset luulevat vain kivuksi ja väsymykseksi. Suojelen kyllä lapsiani. Ja tiedän, että äitikin suojelee viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän on niin lapsirakas.

Sen vielä haluan kirjoittaa muistiin, että mieheni on muuttunut tässä vuosien aikana myös. Hän on alkanut ymmärtää tätä kaikkea paremmin. Joskus kun olen mahdoton enkä pysty sanomaan syytä, hän saattaa jo osata tulkita sen johtuvan äitini tilasta. Kun olen mykkä ja itkuinen, suutun ja kiukkuan, hän osaa kysyä, onko äidin tilanne muuttunut ja surenko sitä. Minulla on niin suuri onni, kun minulla on hänet. Vaikka hän ei koskaan voi täysin ymmärtää, ei kukaan voi, hän jaksaa ottaa kaiken vastaan mitä tähän liittyy.