En tiedä pärjäänkö enää. En osaa sanoa miten selvien huomiseen, entä sen jälkeen?

Näen vain joka paikassa kuolemaa. Sarjat, elokuvat, lehtijutut, kaikki ovat täynnä toinen toistaan surkeampia tarinoita ja sitä kuolemaa. Ihmepelastumiset suututtavat eniten, sillä oikeassa elämässä niitä ei ole tarjolla. Ei minulle ainakaan, ei äidille.

Tuntuu, että kuolemanpelko riistäytyy käsistäni. Mietin kaikkien kuolemaa jatkuvasti, mietin miltä tuntuu kun tietää pian kuolevansa. Mietin lakkaamatta, miltä äidistä tuntuu tietää, että enää koskaan hän ei syö normaalisti. Enää koskaan hän ei tee miljoonia asioita. Hän joutuu jättämään lapsensa. Kaiken.

Pelkään kuolemaa enemmän kuin mitään. Minäkin varmasti kuolen pian. Mies kuolee, lapsi kuolee. Minulta viedään kaikki. Miksi ei vietäisi? Lopultahan ne viedään kaikilta, lopulta on luovuttava kaikesta.

Mies nukahti, tulin itse sohvalle itkemään. Meille ei yleensä käy näin. Pelkään, että suru tulee meidän väliin. Tiedän, että se tulee. Sehän on siellä jo. Suru on yksityistä, sitä ei voi kunnolla selittää. Ehkä sitä ei myöskän voi kunnolla ymmärtää.

En hallitse enää tätä surua, se vyöryy yli. Ensimmäistä kertaa mielessä käy, että saatan joutua hakemaan apua. Toisaalta koko ajan päässä jyskyttää, että mitä se auttaa. Mitään puhuminen, mikään terapia, ei mikään saa tätä surua pienentymään. Minä tukehdun tähän.

Olen toisesta maailmasta kuin huolettomat ja nuoret kaverini. Olen keski-ikäinen. Olen ulkoavaruudesta. Elän mustassa maailmassa. Elän menettämisen maailmassa. Ja luopumisen.

Takerrun mieheen kuin takiainen. Haluan hänen paitansa sisälle. Haluan nukkua saman peiton alla. Puristan kädestä. Jos minusta pidetään kiinni, en voi kuolla. Mutta nyt kun olen yksin, voin vaikka kadota.