Tämän joulukuun olen miettinyt edellisiä jouluja, etenkin vuoden takaista. Mietin silloin jatkuvasti, onko tämä äidin viimeinen joulu. Vietämmekö me enää koskaan joulua yhdessä. Ja nyt on taas joulu. Ja äiti on vielä täällä.

Suren yleensä silloin, kun äiti voi paremmin. Koska silloin on hetki aikaa itselle, äiti pärjää ilman tukeani. Nyt äiti voi paremmin kuin aikoihin, paremmin kuin uskalsin enää odottaa. Pääsi ulkomaillekin, vaikka välillä annettiin jo lentokielto loppuelämäksi.

Olen yrittänyt olla nyt ajattelematta mitään negatiivista. En jaksa surra kun asiat on nyt paremmin. Unohdan mielelläni. Mutta jostain se suru taas hiipii näkyviin. Ei sitä kauan voi huijata, se osaa tien takaisin.

En itsekään tiedä mitä nyt suren, miksi ahdistaa. Äidillä ei ole akuuttia hätää ja se tilanne on tottakai ihana, mutta myös vieras. Milloin niin on viimeksi ollut? Mitä silloin voi tehdä, mitä silloin pitää ajatella? Pitääkö minun nyt alkaa luottaa siihen, että elämä ei vielä viekään äitiä mennessään? Miten se tehdään?

Olen tässä syksyn aikana huomannut, että on vaikeaa ottaa vastaan hyviä uutisia. On vaikeaa kaivaa taas toivonrippeet hyllyn perältä ja ripustaa ne kaulaansa. Nyt yhtäkkiä pitäisikin uskaltaa olla iloinen ja toiveikas. En osaa. Välillä en edes halua. Olen tehnyt kovan työn ja oppinut luopumaan. Jos nyt alan taas  luottaa ja toivoa, kuinka kauan se kestää kunnes loppuu? Ja kuinka vaikeaa on sitten oppia luopumaan uudestaan.

Kuuntelen viime joulun lauluja. Itkettää, mutta en osaa itkeä. En tiedä mitä suren, mutta en osaa piristyäkään.

Haluan kiukutella miehelle, on niin helppo syyttää häntä. Kiukku on niin paljon helpompaa näyttää kuin suru. Hän ei ymmärrä, hän ei kuuntele, hän ei ole oikeanlainen. Mutta miten hän voisi tietää miten olla, kun minä en itsekään tiedä? Tämä on minun suruni, ei hänen.