Istun taas koneella pimeässä talossa, kun kaikki muut nukkuvat. Tunti sitten lähdin miehen vierestä sängystä ja vakuuttelin hänelle, että hän saa alkaa nukkumaan. Minä en pystynyt, joten nousin mieluummin ylös.

Tuntuu absurdilta, että samalla tavalla olen valvonut ja surrut, itkenyt ja pelännyt, välillä toivonut, jo monta vuotta. Tuntuu että kaikki on jo sanottu. Monta kertaa.

Kuuntelen Johanna Kurkelan "Prinsessalle" monta kertaa putkeen. Itkettää. Lohduttaa.

Mietin taas sitä, pitäisikö muuttaa äidin lähelle. Haluaisin olla vieressä kun äiti kuolee. En halua, että äiti on yksin. Mutta muutto sinne ei ole yksinkeraista ja sitten se, ettei äiti jaksa meidän porukkaa jatkuvasti ympärillään.

Tämä olo tuli taas siitä, kun puhuin Greyn Anatomian jaksojen jälkeen miehelle, miten minun suurin pelkoni on se, että äiti eläisi vielä vuosia. Ja kunka salaa toivon, että seuraavaan leikkaukseen äiti saisi nukahtaa ja nukkua pois. Kuinka hirveä on lapsi, joka toivoo äidilleen kuolemaa? Lapsi joka pettyy, kun äiti soittaa, että leikkaus onnistui.

Mies ymmärsi ja kyllähän minä itsekin ymmärrän miksi niin ajattelen. Se on vain niin julma ajatus, mutta ei läheskään niin julma kuin äidin nykyinen elämä. En halua että äitini kärsii enää. Millään muulla ei ole enää väliä. Kun äidin ei tarvitsisi enää kärsiä. Kunpa äiti saisi vain nukahtaa.

 

"Nuku vain jos väsyttää,

vielä valvon vierelläs.

 

Ja viimein, sun matkaan

Ei pääse saattajatkaan

Ja lohtu, on mulle

Että siellä on kaikki sulle."