Olen taas niin kyllästynyt tähän kuolemaan ja sen ajatteluun. En jaksa äidin sairautta, en puhu siitä enkä edes ajattele. Toivon, että äiti ei soittelisi. Ei ainakaan pitkiä puheluija. Onneksi niin on ollutkin ja minähän en kysy. En halua tietää, haluan lomailla siitä kauheudesta. Kumpa tämä loma kestäisi kauan, mutta tiedän, ettei se ikinä kestä.

Öisin kun herään ja etsin ison mahani kanssa uutta asentoa, alan yhtäkkiä pelätä. Pelkään omaa kuolemaani niin, etten meinaa henkeä saada. En halua jättää pikkuisiani, enkä miestäni, mutta en varsinkaan pieniä lapsiani! Se ajatus salpaa hengen, en pysty nukkumaan. Koitan ajatella järjellä, miettiä muita asioita. Mutta sydän hakkaa ja uni pakenee. Entä jos kuolen vauva mahassani? Otan miestä kädestä, enhän voi kuolla jos joku koskettaa minua. Mutta ei se auta. Tekisi mieli herättää mies ja pyytää sitä taas lupaamaan, etten kuole. Mutta en kehtaa, sitten mieskään ei saa enää unta.

Kerroin miehelle aamulla yöllisestä kauhusta ja hän muisti, että edellisessä raskaudessa minulla oli ihan sama pelko aina öisin. Ehkä tämä siis menee ohi? Ehkä tämä kuuluu olla näin. Ehkä tämä liittyy jotenkin elämään kohdussani, pelkoon hänenkin puolestaan.