Miten kahdella samassa talossa asuvalla voikin olla niin erilaiset ajatukset kuluneesta vuodesta. Minulle se on ollut kaikkein raskain. Synkkä, surullinen, mutta myös vähän iloinenkin tytön ensimmäisen vuoden vuoksi. Mutta kaikkea lapsen myötä tullutta iloa on koko ajan varjostanut suru. Olen mielessäni luopunut äidistä koko vuoden ajan ja se on ollut vaikeaa. Vaikeampaa kuin mikään aikaisemmin kokemani suru. Raskaampaa kuin keskenmenot ja muut menetykset.

Miehelleni kulunut vuosi on ollut pääasiassa onnea ja iloa lapsesta. Kyllä hänelläkin on ollut paha mieli äitini vuoksi, mutta eihän se nyt päällimmäisenä ole ollut.

En voi sille mitään, että olen katkera. Minäkin haluaisin olla tietämätön surusta. Minäkin tahtoisin, että päällimmäisenä lapsen ensimmäisestä elinvuodesta olisi jäänyt ilo ja jännitys.

Olenhan minäkin onnellinen. Ja olen suunnattoman iloinen siitä, että saimme tytön ja että hän voi hyvin. Mutta en osaa pelkästään iloita, kun mielessä on niin suuri huoli ja suru koko ajan. En osaa antaa mennä ja luottaa elämään, kun pelkään vain koko ajan että koska matto jalkojen alta lipuu pois.