Olen huono kestämään uutisia kuolemasta. Vaikka tuntemattomien ihmisten. Kuten tänään Kari Tapion.

Vietän loppuviikon äidin ja isän luona. Siellä ollaan ihan tavallisesti, mutta usein kotiin päästyä surettaa. Tällä kertaa olen surrut etukäteen, pala nousi kurkkuun sunnuntaina.

Enhän minä Kari Tapioa sure, vaan sitä, että kun tuosta noin vain joku meistä voi kuolla. Yhtäkkiä häntä ei enää ole. Ikinä. Ja sen asian kanssa me kaikki joudumme elämään, kun kuolemaan ei ole kenelläkään meistä valtaa.

Olen nyt surrut erityisesti sitä, että koko aikuisikäni olen pelännyt ja odottanut äidin kuolemaa. Ollut reipas tytär, tukenut ja kuunnellut silloinkin kun en olisi jaksanut. En ole ollut enää äidin lapsi, vaan äidin tsemppari, tuki ja piristäjä. Kuitenkin kaikkein mieluiten olisin halunnut olla se lapsi. Ja minunkin hartain toiveeni olisi, ettei vielä tarvitsisi miettiä äidin kuolemaa näin konkreettisesti. Eikä 21-vuotiaana olisi tarvinut ottaa hoivaajan roolia, ja aikaisemminkin jo.

Mutta tässä sitä ollaan. Ja äitikin on vielä. Mitään takeita ei ole, mutta nyt ei tunnu että tuleva joulu olisi viimeinen. Vaikka luottamus tulevaan onkin usein se suurin virhe, niin luotan vähän silti. Vaikka sieltä sitten tiputaan.

Äiti, kun et kertoisikaan minulle enää ihan kaikkea. Kun et tarvitsisi minua niin paljon. Kun antaisit minunkin suruilleni tilaa. Kun en aina muistuttaisi elämän loppumisesta. Sitten jaksaisin ehkä paremmin luottaa elämään.