Luen joskus erästä äärettömän surullista blogia, jota kirjoittaa isä, jonka kolmevuotias terve tyttö kuoli nukkuessaan. Isän suru on musertavaa ja joskus hänen blogiaan lukiessa mietin, eikö hänellä ole elämässään enää yhtään mitään muuta kuin kaikennielevä suru ja synkät ajatukset.

Sitten tajusin, että tottakai hänellä on. Mutta ehkä blogi on hänelle, kuten se on minulle, ainut paikka purkaa ne kaikki synkimmätkin mietteensä. Omassa surublogissa ei tarvitse harkita sanojaan eikä varjella kuulijoita synkältä maailmaltaan, kuten elämässä oikeasti täytyy jatkuvasti tehdä.

Minunkin blogini voi vaikuttaa hyvin ankealta ja ehkä jopa surussa kieriskelemiseltä. Mutta sen ei ole väliä, sillä kirjoitan lähinnä itselleni. En pysty näitä asioita muutenkaan purkamaan, sillä puhuminen ei enää auta. Tai ehkä se joskus hetkittäin voi helpottaa, mutta kirjoittamisesta saan eniten lohtua.

Minun arkeni ei eroa kenenkään muunkaan lapsiperheen arjesta. Olen sosiaalinen ja iloinen, juttelen tavallisista asioista, joskus vaikeammistakin sujuvasti. Mutta en kuormita muita ihmisiä näillä kuolemanpeloillani ja surulla, joka on möykkynä kurkussa, vatsassa, sydämessä, kaikkialla. En minä näitä asioita oikeassa elämässä vatvo kuin omassa päässäni. Ja joskus iltaisin miehelle. Siskon kanssa puhumme asiasta ehkä kerran vuodessa, kumpikin kun tietää mitä toinen ajattelee ja kumpikin suree samalla lailla. Mutta keskustelut pahentavat aina molempien surua, ehkä asia tulee silloin todellisemmaksi. Ja kumpikin itkee hereillä aina seuraavan yön.

Parin kaverin kanssa puhun joskus asiasta jotain, useimmiten vastaan kysymykseen "miten äitisi on nyt voinut?" niin lyhyesti kuin mahdollista. Anopille, muutamalle kaverille, miehen tädille.

Mutta kukaan ei tiedä kuinka mielessäni myllertää joka päivä. Kuinka kesken leivän syönin tajuan, ettei äiti enää koskaan voi nauttia huolettomasti ruisleipää ja maitoa. Kuinka katson lastani mietin, mitä äiti miettii meitä katsoessaan tietäen, että ihan kohta joutuu luopumaan meistä jokaisesta. Tämä on koko ajan läsnä enkä usein tiedä miten pärjäisin näiden loputtoman surullisten ajatusteni kanssa.

Mutta silti, arki jatkuu sellaisena kuin kaikilla muillakin. Keskustelut äidin kanssa ovat usein ihan tavallisia, niin tavallisia kuin voivat olla. Kaikki on niin kovin tavallista päällepäin, siksi minä kirjoitan. Että saisin kertoa jollekin, mitä minä oikeasti mietin. Mitä minä suren. Mitä pelkään.