Vietämme hiihtolomaa, vaikka varsinaista lomaa ei olekaan. Eikä tämä lomalta edes tunnu, raskaampaa tämä on kuin arki. Ei siksi, että oma perheeni on sairastunut vaan siksi, että lomailemme äidin kanssa. Ja isän.

Ensin ihmettelin, miksi isä valittaa koko ajan. Päätä särkee. Takapuoli on kipee. Huono olo. On jatkuvasti pahalla päällä ja vaan valittaa ja valittaa, vaikka näkee kyllä että muutkin ympärillä ovat sairaita. Eikä häneen ole edes iskenyt se mahatauti, mikä muissa jyllää. Välillä tekisi mieli karjaista, että turpa kiinni nyt!

Sitten tajusin, että isä haluaa vain huomiota. Hän itse kuuntelee 24/7 äidin kipuja ja tuskailuja, kuuntelee vaikka ei voikaan auttaa. Ja aina kun isä valittaa jostain, äiti pistää paremmaksi. Hänellä on pahemmat kivut, isä ei voi voittaa vaikka mikä olisi. Nyt isä haluaa huomiota itselleen, kun täällä on jotain muita, jotka voivat ottaa äidin sairauden vähäksi aikaa kantaakseen. Ja paha tuuli tulee varmasti siitä turhautumisesta ja pahasta olosta, mikä meillä kaikilla on äidin puolesta. Isä ei vaan osaa sanoa sitä, ehkä ei tiedä itsekään.

Äiti päivitteli minulle sitä, ettei ymmärrä miksi isä on nykyään aina niin pahantuulinen. Minä ymmärrän, mutta en voi sanoa sitä äidille. Isä ei muutenkaan ole mikään ilopilleri, mutta tämä taistelu kuoleman kanssa vie koko ajan isänkin elämäniloa. Huomaan sen varsin hyvin nyt, kun olemme kaikki saman katon alla koko ajan. Ahdistaa.

Kun katselen äitiä ja isää yhdessä, kurkkua kuristaa. Molemmat ovat vanhentuneet niin nopeasti viime vuosina, vaikka ovat mielestäni vielä nuoria. Isä ei osaa iloita enää mistään, äiti yrittää, mutta sairaus puskee läpi ja pilaa koko ajan kaiken. Äiti istuu meistä eniten vessassa ja on varmasti kaikkein heikoimmassa kunnossa, vaikka häneen mahatauti ei ole edes iskenyt. Hänellä vain on se aina.

Tällaisina hetkinä mietin, että onko lomaa edes olemassa? Minulle. Mitä hiljaisempaa, sitä enemmän mietin. Kun pukkaan tytön vaunuja täällä tunturissa ja katselen jylhiä maisemia, tunnen vain surua. Surua siitä, että kohta tämä kaikki päättyy. Tunturit pysyvät, luonto jatkaa ikiaikaista menoaan, mutta ihmiset vaihtuvat. Liian nopeasti.

Tälla viikolla minut pysäytti Metsolan Eevan sanat tuossa lämminhenkisessä uusinnassa, johon olen koukussa. Hän sanoi: "Suru on aivan erilaista kuin joskus kuvittelin. Se on valtava paino rinnan päällä, jota ei aina pysty edes itkemään vähemmäksi".