Se on tullut takaisin. Pelko siitä että menetän mieheni, että hän kuolee yhtäkkiä. En koskaan pelkää avioeroa, mutta kuolemaa pelkään. Olen pelännyt aina siitä asti kun äiti alkoi sairastaa vakavasti.

Mies on mulle rakkainta ja tärkeintä maailmassa. Tuleva lapsi on varmasti synnyttyään sitä samaa, oikeastaan se on jo nyt mielettömän tärkeä. Olenkin aika varma, että vauvan synnyttyä alan hysteerisesti pelkäämään hänen menettämistään. Kahden keskenmenon jälkeen pelkäsin todella paljon alkuraskauden keskenmenoa ja sen jälkeen olen pelännyt kohtukuolemaa. Mutta nämä pelot lienee vain murto-osia siitä kuinka paljon kykenen pelkäämään, kun lapsi on tullut tähän maailmaan.

Pelko miehen kuolemasta on mennyt välillä aivan liian pitkälle, muistan lukuisia aamuja bussissa matkalla kouluun, kun vedet valuivat silmistä ja itku puristi kurkkua. Viimeisin pelon multihuipentuma oli kun tulin koulusta kotiin ja itkin ääneen. Olin siinä kotimatkalla ehtinyt kuvitella taas ties monennenko kerran miehen kuoleman. Omaan hyvän mielikuvituksen ja silloin olin taas miettinyt ne kaikki: viimeiset hetket, oman tuskan, hautajaiset puheita myöten, tyhjyyden ja elämän tarkoituksen katoamisen. Sillä kerralla mies oli onneksi jo tullut kotiin ennen minua ja sain heti nähdä että kaikki on hyvin.
Tällä hetkellä pelkään miehen kuolemassa aivan valtavasti sitä, että pitäisi mennä synnyttämään yksin. Kuinka paljon mies on synnytykseen valmistautunut ja kuinka iso tuki hänestä tulee minulle olemaan ja sitten häntä ei enää olisikaan. Hän ei näkisi koskaan lastaan... näillä ajatuksilla kidutan itseäni.

Joskus pelkään myös omaa kuolemaa. Silloin mietin hyvin tarkasti miltä miehestä tuntuisi, miten hän romahtaisi, miten surisi ja minkälaista hänen elämänsä sitten olisi. Eniten olen asiaa miettinyt nyt raskauden aikana, kuvittelen usein miehen kaksin meidän lapsemme kanssa, minä olen näissä kuvitelmissa aina kuollut synnytykseen. Mietin miten mies pelkäisi sairaalassa puolestani ja lopulta kuulisi huonot uutiset. Yksin siellä kylmällä käytävällä. Ja sitten tuotaisiin pieni vauva, kuvitelmissani aina pieni tyttö jonka kanssa mies jäisi kaksin.  Mies olisi surun murtama ja silti pitäisi yksin hoitaa vauvaa. Mietin ketkä läheiset tulisivat auttamaan, mietin minkä nimen lapsi saisi.
Tämä pelko oli niin voimakas jossain vaiheessa, että sovimme muutamia asioita siltä varalta, että niin todellakin kävisi. Kyllähän naisia kuolee joka vuosi synnytykseen, itse tiedän yhden tapauksen joka kuoli vauvansa kanssa loppuraskauden aikana.

Sovimme lapsen nimestä jos minä kuolen ja puhuimme myös eläinten kohtalosta ja muusta.  Tuskailin usein minkä nimen mies tahtoisi lapselle ehdottomasti antaa, jos hän kuolisi ennen kuin lapsi nimettäisiin tai hän edes syntyisi. Eikä hän vieläkään ole osannut sanoa. Pojan nimen olen siltä varalta jo päättänyt, antaisin miehen suosikkinimen ja perään miehen oman nimen. Tytölle en tiedä.

Tämä kaikki voi kuulostaa tylyltä, mutta minua helpottaa kun tietyt asiat puhutaan. Mies ei onneksi koskaan hätkähdä ajatuksiani eikä naura minulle. Jokin aika sitten sovin, että aina kun minua alkaa pelottaa hänen kuolemansa, laitan tekstiviestin ja kun saan vastauksen, tiedän että kaikki on hyvin. Tänään jouduin siihen tilanteeseen ensimmäisen kerran, mutta en sanonut että viesti lähti sen takia.

Viestin laittaminen helpotti oloa sillä hetkellä, mutta vähän väliä pelko hiipii ajatuksiini takaisin. Tiedän, että pelkoni johtuu äidistä ja siitä, kun äidin myötä näen sen kuinka kuolema voi tulla milloin vain. Kenelle vain.
Ainut miehen pelon poistaja onkin siirtää ajatukset äitiin. Pelätä sitä kuolemaa joka oikeasti on tulossa. Mutta se on vielä raskaampaa kuin miehen kuoleman ajatteleminen, sillä se on totta. En voi lohduttautua millään, en voi ajatella että olenpas nyt hölmö ja oikeasti kaikki on hyvin. Siihen ei ole mitään lohdutusta.

Mieluiten unohtaisin kaikki ajatukseni kuolemasta. En tahtoisi osata pelätä sitä etukäteen, se on niin turhaa. Surra ehtii sitten kun on sen aika, etukäteen pitäisi vain nauttia elämästä. Myös äidin kohdalla, etenkin äidin kohdalla. Äiti ei vielä makaa letkuissa, vaan elää niin normaalisti kuin mahdollista. Kulkee, tekee kotityöt, ostaa lahjoja, juttelee tavallisia ja on niin eloisa, että se tuntuu niin uskomattoman pahalta tietää, miten asiat oikeasti ovat.

En pysty kirjoittamaan tästä itkemättä ja juuri kun itku taas alkoi, Poets Of The Fall aloitti stereoissani:

It's time to let go, it's time to carry on with the show
don't mourn what is gone, greet the dawn

Tiedän, että se on niin. Tiedän, että tästä kaikesta pitää nyt nauttia eikä aikaa saa tuhlata suremiseen. Mutta miksi se ei aina onnistu? Ehkä siksi, että ihminen näkee syyt ja seuraukset ja tietää jotain asioita tulevaisuudesta. Kunpa sitä tietoa ei olisi.

Kun pelko miehen kuolemasta vie taas voiton, alan painamaan mieleeni jokaista miehen sanaa ja ilmettä siltä varalta, että kohta hän olisi poissa. Lopulta se käy liian vaikeaksi ja tunnustan miehelle, että en taas osaa lopettaa ajattelemasta hänen kuolemaansa. Silloin pyydän miestä lupaamaan. Mies ottaa minut kainaloon ja lupaa, ettei hän kuole koskaan. Onhan se aika kohtuuton lupaus, mutta se lohduttaa koska haluan uskoa siihen.