Kun katselen blogiani ja mitä olen milloinkin kirjoittanut, se ei kerro paljoakaan totuudesta. Kesä oli huonoa aikaa, suru asui minussa tiukasti ja kaikki muu näkyi sen läpi. Kevät oli raskasta aikaa, äidin elämä oli koko ajan hiuslangan varassa.

Mutta en minä kesällä kirjoittanut. Enkä syksyllä, kun äidillä oli tähän astisista lukuisista sairaalareissuista se kaikkein kamalin. Ne päivät, kun aloin ensimmäistä kertaa toivoa, että äiti saisi jo lähteä. Olen oppinut katsomaan kipua, mutta sitä en oikeastaan kestänyt enää seurata. Vaan eihän siinä kenelläkään ollut vaihtoehtoja.

Mutta minä kirjoitan nyt, kun kaikki on tasaista ja toivoa on enemmän kuin koko viime vuonna. Ja minä suren taas nyt, kun muut ovat jo unohtaneet.