Tuntuu absurdilta, että samalla tavalla olen valvonut ja surrut, itkenyt ja pelännyt, välillä toivonut, jo monta vuotta. Tuntuu että kaikki on jo sanottu. Monta kertaa.

Kuuntelen Johanna Kurkelan "Prinsessalle" monta kertaa putkeen. Itkettää. Lohduttaa.

Mietin taas sitä, pitäisikö muuttaa äidin lähelle. Haluaisin olla vieressä kun äiti kuolee. En halua, että äiti on yksin. Mutta muutto sinne ei ole yksinkeraista ja sitten se, ettei äiti jaksa meidän porukkaa jatkuvasti ympärillään.

Tämä olo tuli taas siitä, kun puhuin Greyn Anatomian jaksojen jälkeen miehelle, miten minun suurin pelkoni on se, että äiti eläisi vielä vuosia. Ja kunka salaa toivon, että seuraavaan leikkaukseen äiti saisi nukahtaa ja nukkua pois. Kuinka hirveä on lapsi, joka toivoo äidilleen kuolemaa? Lapsi joka pettyy, kun äiti soittaa, että leikkaus onnistui.

Mies ymmärsi ja kyllähän minä itsekin ymmärrän miksi niin ajattelen. Se on vain niin julma ajatus, mutta ei läheskään niin julma kuin äidin nykyinen elämä. En halua että äitini kärsii enää. Millään muulla ei ole enää väliä. Kun äidin ei tarvitsisi enää kärsiä. Kunpa äiti saisi vain nukahtaa.

"Nuku vain jos väsyttää,

vielä valvon vierelläs.

Ja viimein, sun matkaan

Ei pääse saattajatkaan

Ja lohtu, on mulle

Että siellä on kaikki sulle."

Viimeiset viikot ovat menneet tasaisen tai välillä epätasaisen ahdistuksen vallassa. Tunne on lähinnä sellainen, ettei saa kunnolla henkeä. Hengitys on pinnallista, ei syvää. Kaiken arkisen takana on koko ajan se tunne: huoli, ahdistus, suru, kiukku, epätoivo, väsyminen. Ja arki vain pyörii, tottakai. Pakkohan se on. Onneksi.

Mietin, miksi en ole kirjoittanut pariin vuoteen. Me olemme saaneet kolmannen lapsen, arkemme on melkoista menoa nykyään. En ehdi enää niin pajlon ajatella tai ehdin ehkä, mutta vilkas arki vie nopeammin ajatukset muualle. Ja yksi iso syy on se, ettei äitiä ole leikattu tänä aikana. Aina ennen leikkauksia äidillä on hyvin vaikeaa, olo on mahdoton sietää. Ja leikkaukset menee melkein aina pieleen ja niistä seuraa paljon lisää kipua, pelkoa ja sitten pitkä ja raskas toipuminen. Jonkinlainen toipuminen, ei enää koskaan ennalleen. Ja ehkä se yksi syy on vielä sekin, että olen jo niin kamalan tottunut tähän, ettei ole ollut tarvetta erikseen purkaa näitä ajatuksia. Kaikki ajatukset ovat niin tuttuja, kaikki synkätkin, ne etenkin. Ettei niistä jaksa jauhaa edes itselleen sen enempää kuin on pakko.

Mutta tilanne on vähän muuttunut tämän vuoden alusta, kun äidin vointi on vaan koko ajan huono. Ei ole leikkausta tulossa, vaan äiti kuivuu. Tiputus ei auta, kalium ei auta. Välillä hetkeksi nousee, mutta tippuu heti. Näin ei ole ennen ollut, aina ennen tiputus on tuonut voimat takaisin. Ei enää.

Väkisinkin mieleen tulee, että onkohan tämä nyt sitten tässä. Nyt on ehkä saavutettu se piste, ettei äidin elimistö enää jaksa. Toki on pieni toivo, että jotain on vialla jonka voisi vielä korjata jos se vika vain löydettäisiin. Kun munuaisissa on häikkää jota ei tutkita kunnolla, että voisiko syy löytyä sitä kautta. Mutta päällimmäisneä on olo, että ehkä tämä on nyt se lopun alku, mitä on odotettu jo kauan.

Pahinta kuitenkin on se, että äiti on aivan henkisesti romahtanut. Minun vahva äitini, joka on aina päässyt sieltä sängynpohjalta ylös. Mutta ei pääse enää. Ei fyysisesti eikä henkisesti. Hän ei voi edes puhua puhelimessa, jaksaa vain kirjoittaa viestejä. Isin kanssa täytyy puhelut hoitaa. Ja isi ei ole kovin monisanainen. Mutta huolissaan on myös hän, kovasti.

Tässä kahden vuoden aikana on tapahtunut jotain minussa. En pelkää enää niin paljon kuolemaa tai en ajattele sitä enää niin paljon. Tästä on myös kiittäminen äitiä. joka on alkanut säästämään minua vähän. Ei ole enää kertonut niin paljon ajatuksistaan, kuolemasta jne. Vaan on keskittynyt enemmän meidän kuulumisiin, lapsiin ja tavallisiin juttuihin. Se on auttanut minuakin peloissani ja kuolema-ajatuksissa. Mutta sen lisäksi olen jotenkin ehkä kasvanut aikuiseksi taas enemmän. Olen alkanut hyväksyä tämän, olen jo aika sinut myös sen ajatuksen kanssa että tulen hautaamaan äitini lähivuosina. Pystyn sen kirjoittamaan ilman kyyneliä. Pala on kyllä kurkussa, mutta se ei kurista.

Voin hyväksyä sen, että minä sain tällaisen äidin. Ihan parhaan, mutta äitini kohtalo oli sairastua näin vakavasti ja minun kohtalo oli joutua huolehtimaan hänestä paljon ja luopua monesta asiasta, Näin se vain on. En ole katkera enää. Olen iloinen, että olen saanut näin monta vuotta, en olisi esimerkiksi viisi vuotta sitten uskonut että äiti on vielä elossa.

Mutta se mitä en voi koskaan hyväksyä, on äidin kärsimykset. Lähden isompien lasten kanssa äitiä katsomaan ylihuomenna ja se ahdistaa. On vaikea matkata lapsuudenkotiin ja nähdä äiti henkisesti ja fyysisesti romahtaneena. Etenkin henkisesti. On vaikea peittää oma suru ja huoli ja olla tukena. Istua viereen ja kestää äidin kyyneleet, sekavat sanat, ehkä halu luovuttaa. Ja pysyä itse rauhallisena, keksiä lohduttavia sanoja toivottomaan tilanteeseen. Mutta onneksi lapset tulevat mukaan, sillä se on ainoa asia joka äitiä piristää. Enkä tietenkään annan lasten nähdä mummon romahtamista, tiedän että äiti tsemppaa sen verran, että lapset luulevat vain kivuksi ja väsymykseksi. Suojelen kyllä lapsiani. Ja tiedän, että äitikin suojelee viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän on niin lapsirakas.

Sen vielä haluan kirjoittaa muistiin, että mieheni on muuttunut tässä vuosien aikana myös. Hän on alkanut ymmärtää tätä kaikkea paremmin. Joskus kun olen mahdoton enkä pysty sanomaan syytä, hän saattaa jo osata tulkita sen johtuvan äitini tilasta. Kun olen mykkä ja itkuinen, suutun ja kiukkuan, hän osaa kysyä, onko äidin tilanne muuttunut ja surenko sitä. Minulla on niin suuri onni, kun minulla on hänet. Vaikka hän ei koskaan voi täysin ymmärtää, ei kukaan voi, hän jaksaa ottaa kaiken vastaan mitä tähän liittyy.

Vietän loppuviikon äidin ja isän luona. Siellä ollaan ihan tavallisesti, mutta usein kotiin päästyä surettaa. Tällä kertaa olen surrut etukäteen, pala nousi kurkkuun sunnuntaina.

Enhän minä Kari Tapioa sure, vaan sitä, että kun tuosta noin vain joku meistä voi kuolla. Yhtäkkiä häntä ei enää ole. Ikinä. Ja sen asian kanssa me kaikki joudumme elämään, kun kuolemaan ei ole kenelläkään meistä valtaa.

Olen nyt surrut erityisesti sitä, että koko aikuisikäni olen pelännyt ja odottanut äidin kuolemaa. Ollut reipas tytär, tukenut ja kuunnellut silloinkin kun en olisi jaksanut. En ole ollut enää äidin lapsi, vaan äidin tsemppari, tuki ja piristäjä. Kuitenkin kaikkein mieluiten olisin halunnut olla se lapsi. Ja minunkin hartain toiveeni olisi, ettei vielä tarvitsisi miettiä äidin kuolemaa näin konkreettisesti. Eikä 21-vuotiaana olisi tarvinut ottaa hoivaajan roolia, ja aikaisemminkin jo.

Mutta tässä sitä ollaan. Ja äitikin on vielä. Mitään takeita ei ole, mutta nyt ei tunnu että tuleva joulu olisi viimeinen. Vaikka luottamus tulevaan onkin usein se suurin virhe, niin luotan vähän silti. Vaikka sieltä sitten tiputaan.

Äiti, kun et kertoisikaan minulle enää ihan kaikkea. Kun et tarvitsisi minua niin paljon. Kun antaisit minunkin suruilleni tilaa. Kun en aina muistuttaisi elämän loppumisesta. Sitten jaksaisin ehkä paremmin luottaa elämään.

Menen äidin luo, silitän ja halaan. Annan lehden tai karkkia. Kukkia leikkauksen jälkeisenä päivänä. Kyselen paljon voinnista. En itke vaikka kuulisin mitä. En aio olla lohdutettava, sillä olen täällä lohduttamassa.

Kerron arkisia asioita, iloisia, lasten hauskoja juttuja. En viivy liian pitkään. Joskus käytän äitiä kanttiinissa. Toisinaan olemme päiväsalissa.

Lähtiessä halaan ja toivotan jaksamista. Ja lupaan tulla pian uudestaan.

Olen käynyt sairaalassa paljon. Vien usein lapsenikin. Siinä ei ole mitään pelottavaa eikä mystistä. Sairaat ihmiset haluavat, että joku käy. Se on tärkeää.

Mutta on niitäkin kertoja, kun suljen potilashuoneen oven ja alan itkeä.

On sellaisia käyntejä, että en pysty nousemaan kuin yhdet portaat kerrallaan ja sitten on istuttava ja hengitettävä. Eikä jalkoja saa millään uudestaan liikkeelle.

On paljon kertoja, että en pysty puhumaan asiasta koko päivänä.

Katson vain ruutua ja tunnen syvää surua. Suupielet kääntyvät alaspäin, silmät kostuvat. En itke. En jaksa.

Tavallinen luonas, kun puhelin soi. Äidillä ei lähde ääntä. Ensi-avussa, osastolle matkalla. Keuhkot kuvataan veritulppien varalta, selkä magneettikuvataan. Haava on tulehdtunut, uutta pullistumaa epäillään. Vastahan se selkä leikattiin, ei ole edes kahta viikkoa.

Pyöräilin tänään kirpparille. Hengitin raskaasti, räpyttelin kyyneliä. Sanoin itselleni ääneen, ettei äiti kuole tänään.

Olin kaksi viikkoa kotona, äidin ja isin luona. Ilma siellä on raskaampaa hengittää. Mutta menee se elämä eteenpäin sielläkin, arki on arkea kaikkialla, olosuhteista huolimatta.

Joka aamu alkoi sillä, että äiti kertoi kuinka yö oli ollut niin huono, kipuja, vessaistuntoja, synkkiä ajatuksia. Kuolemasta puhuttiin vähän väliä, kuulin jatkuvasti tuskailua siitä, että ei tämä elämä ole elämisen arvoista tällaisessa kunnossa. Olin samaa mieltä, mutta en tietenkään sanonut sitä.

En sanonut paljon muutakaan. Koitin vain kuunnella ja olla empaattinen, pitää kädestä, silittää ja tsempata. Se imi minusta kaiken energian, mukana olleen vauvan ja samalla suoritettavien opiskelujen lisäksi.

Nyt olen kotona ja puran tuota kaikkea kiukuttelemalla. Miksi suru on niin vaikea näyttää ja myöntää? On paljon helpompi suuttua, vaikka oikeasti on vaan niin täynnä surua ettei tiedä miten jaksaisi.

Äiti kävi välillä sairaalassa tiputuksessa, kun meinasi kuivua. Vauva täytti puoli vuotta, meidän piti juhlia kahvin ja kääretortun kanssa. Sen sijaan mies vei äidin ensi-apuun tiputukseen kun olin aamupäivän kuunnellut äidin tuskaa ja toivottomuutta. Ja sitten minä poljin luennoille itku kurkussa. Mutta surua en näyttänyt, olin reipas.

Kun voisi tehdä jotain. Raivostuttaa, kun ei voi auttaa. Kun äiti on nälissään, mutta ei voi syödäkään, tahtoisin huutaa! Antaisin kaikki omat ruokani. Mutta ei se auttaisi mitään.

Niistä, jotka oli pakko muuttaa äidin tilanteen vuoksi.

Kiva, että jollain on varaa olla itsekäs ja ajatella omaa epämukavuutta. Kun toiset miettivät kuolemaa.

Tänään ei ole maistunut ruoka ja olo on niin hällä väliä kuin olla ja voi. En muistanutkaan, kuinka nopeasti voimat lähtevät. En jaksaisi mitään, kädet ja jalat ovat aivan voimattomia. En jaksa kantaa lapsia, annan vauvan miehen syliin kun tuntuu, että kädet pettävät alta.

Henkistä taistoa en varsinkaan jaksa käydä. Ja pieni uhmaikäinen esikoiseni haastaa siinä suhteessa koko ajan. Hän tappelee vastaan kun pitäisi lähteä puistoista, tulla sisälle, syödä puuroa, käydä nukkumaan... lista on loputon. Annoin iltapalaksi täysjyvämuroja ja mehukeittoa, kun puuro ei maistunut. Sitä ennen huusin ja karjuin, kun yhtä huutoa ollut ilta kruunautui siihen koskemattomaan iltapuuroon ja kiljuvaan mukulaan. Pyysin huutoani anteeksi ja annoin neidin syödä sitä mikä maistui. Äiti ei nyt jaksa vääntää.

Hampaatkin jätin pesemättä, en jaksanut taistella enempää tälle iltaa.

Kun voisin kertoa tytölleni, miksi äiti on surulinen. Kunpa hän ymmäräisi, miksi äiti pyyhkii kyyneliä hiekkalaatikon laidalla tai miksi äidillä on entistä huonommat hermot.  Kun katselen kaunista alkukesän luontoa kesäillan alkaessa laskea varjojaan ja mietin, miten voi olla näin kaunista, vaikka ajatukset ovat niin synkkiä. Niin kun tyttöni sillä hetkellä pöristelee autollaan läpi hiekkalaatikon ja vaatii äitiä tekemään taas hiekasta uudet portaat, olen pelkästään iloinen ettei hän ymmärrä maailman murheita. Vielä.

Kun aikaa on muutenkin niin vähän, kun äiti ei tule elämään vanhukseksi, niin miksi sitten pitää kiduttaa? Miksi pitää kärsiä näin.

Kun äiti ei kuitenkaan enää koskaan voi nukkua kuin pieniä pätkiä sairautensa takia. Ei syödä enää koskaan normaalisti. Ei viettää yhtäkään päivää ilman kipuja. Niin miksi vielä tämäkin? Minkä takia nyt menee sitten selkäkin, joka on pakko leikata kun muuten äiti halvaantuu. Ja leikkaus taas... kun jo viimeksi äidille sanottiin, ettei häntä voi enää leikata. Riskit ovat liian suuria.

Miksi helvetissä minun äidin elämä on näin hirveää. Kun joku osaisi kertoa. Tai ei tarvitsisi edes kertoa, kun auttaisi vain.

Taas. Istun yksin olohuoneessa keskellä yötä. Olisi järkevämpää nukkua, vauva herättää miljoona kertaa yössä joka tapauksessa, pitäisi nukkua ne pienet pätkät mitkä voi. Mutta tässä ei ole järjellä sijaa, nyt tuntuu siltä ettei voi nukkua. Ei voi lakata ajattelemasta äitiä. En osaa työntää pelkoa pois. En saa henkeä.

Äiti leikataan jälleen. Nyt on selän vuoro, muuten äiti halvaantuu. Mutta kun on se suuri veritulppariski. Ja kaikki muutkin riskit. Ja sitten vielä se äidin huono tuuri, kaikki menee aina pieleen.

Pelkään niin että kaikki hidastuu. Olen niin varma, että tästä ei nyt voi selvitä.

Aivan varmasti äiti nyt kuolee. Jotain menee pahasti pieleen.

Ei nyt, ei ei ei. Ei vielä!